Pyhä Tunturimaraton 43 km

Kilpisjärveltä matka jatkui Pyhätunturille. Saavuimme Pyhälle jo kuusi yötä ennen siellä juostavaa Tunturimaratonia, jota varten oltiin treenattu jo tammikuusta lähtien. Luonnollisesti maratonviikolla ei ole hyvä tehdä enää kovin raskaita treenejä, etenkin kun edellinen viikko on mennyt pitkälti tuntureita koluten ja jalat tuntuvat jo valmiiksi erittäin väsyneiltä. Kuitenkin, viikon istuskelu mökissä Suomen vanhimman kansallispuiston kupeessa kuulostaa myös aika tylsältä vaihtoehdolta. Onhan mahdollista kuitenkin liikkua luonnossa rauhallisestikin, niin ettei rasitus ehkä ole liian kovaa. Yritettiin siis ottaa viikko kevyesti ja mm. käveltiin rauhallisesti Noitatunturilla ja Javaruksella, paisteltiin makkaraa, keräiltiin mustikoita ja ruokittiin kuukkeleita. :)

Perjantaina käveltiin mökiltä noin pari kilometriä kilpailukeskukseen ostelemaan geelejä. Ostin myös pari hienoa Buffin lippalakkia ja uudet polkujuoksukengät! Mun jalat puutui ikävästi edellisenä viikonloppuna Tunturisuunnistuksen toisena päivänä radan lopussa, johtuen ehkäpä liian vähän vaimennetuista ja aika loppuunkuluneista kengistä. Niin ja muutenkin olin jo keväästä asti ajatellut, että pian voisi olla aika hankkia uudet polkukengät. Nyt ne sitten hankin, ja valinta osui La Sportivan Kaptiva-malliin. Käytiin illalla juoksemassa 20 minuutin valmisteleva lenkki ja samalla uusien kenkien testauslenkki. En tiedä hermoilinko vaan, mutta jalat tuntui edelleen aika tukkoisilta ja kengätkin vähän ahtailta, mutta niillä oli sitten mentävä.

Lauantaina startti oli jo klo 9:00. Herätyskello soi seitsemältä, laitettiin kamppeet kasaan ja ajeltiin lähtöpaikalle. Tunnelma oli hyvä ja kelikin aivan täydellinen: aurinkoista ja vajaa 15 °C. Kauheasti ei enää kerennyt jännittääkään, kun lähdettiin jo matkaan.

Kuva: Juha Saastamoinen, Onevision.fi

Olen juossut kaksi kertaa Tunturipuolikkaan samassa tapahtumassa (vuosina 2014 ja 2015), joten reitin alku oli mulle tuttu. Oltiin sovittu Jarkon kanssa, että mennään kumpikin omaa tahtia. Jarkko juoksikin koko ajan vähän mun edellä, mutta kuitenkin näköetäisyydellä. Juoksu ei tuntunut erityisen kevyeltä, mutta ei yhtään huonoltakaan, vaikka syke oli pääsääntöisesti 160 tienoilla. Juoksin vaihtelevassa jonossa Huttulomaan saakka, minkä jälkeen alkoi mulle entuudestaan tuntematon reitin osa. En pysähtynyt ekoilla huoltopisteillä lainkaan, vaan toteutin suunnitelmaani juoda 20 min välein ja syödä geelikarkkeja 40 min välein. Huttuloman jälkeen noustiin Huttutunturille, joka oli teknisesti hieman vaikeampaa, mutta sen jälkeen siirryttiin hyvin juostavalle latupohjalle, joka jatkui Latvavaaran huoltoon saakka. Tällä latupohjapätkällä Jarkko katosi mun näköpiiristä ja huomasin yhtäkkiä, että mun jalat alkaa jo väsyä ja nälän tunne hiipiä. Söin pähkinäpatukan, joka auttoi vähän näläntunteeseen ja sitten saavuinkin jo Latvavaaraan eli reitin noin puoleen väliin.

Söin Latvavaaran huollossa banaania, sipsiä ja join yhden geelin. Nälän tunne katosi ja sain lisää energiaa jatkaa matkaa, vaikka pieni ajatus keskeyttämisestä oli käynyt mielessäni. En kuitenkaan vakavissani sitä ollut harkinnut, vaikka mietinkin, että miksi puolimaraton matkana ei ollut riittänyt mulle. Huollon jälkeinen Latvavaaran kivirakka sujui kuitenkin aika mukavasti, olihan se piristävää vaihtelua latupohjalla painelemiseen. Kivikon jälkeen alkoi taas pitkä latupohjaosuus takaisin Huttulomaan saakka. Tällä osuudella jalat alkoi todella väsyä. Mieli meni matalalle ja mietin, että en kyllä ikinä mihinkään ultramatkoille ainakaan lähde, vaikka tästä selviäisinkin. Välillä jalat tuntuivat niin väsyneiltä, että melkein itkua tihrustin. Olin hylännyt kellon katsomisen energian otossa ja söin geelikarkkeja tiuhaan tahtiin, toivoen, että jalat saisi niistä energiaa maaliin saakka. Rupesin miettimään, että olikohan Jarkko jäänyt huomaamattani Latvavaaran huoltoon, vai missähän se meni. Loputtomalta tuntuvien kilometrien jälkeen Huttuloma oli viimein edessä. Siitä alkaisi taas reitin tuttu osuus, viimeiset noin 10 km, ja tiesin, että saisin hetken kävellä ylämäkeen. Odotin ylämäkeä innolla, koska siitä tulisi taas vähän vaihtelua reittiin ja väsyneille jaloille.

Kuva: Poppis Suomela

Olin jo aivan puhki, mutta ilokseni huomasin Jarkon juuri jatkavan matkaa Huttulomasta eteenpäin, kun saavuin huoltoon. Söin nopeasti banaanin ja pari sipsiä, ja lähdin reippaasti kävelemään ylös, jotta saisin Jarkon kiinni. Sain hurjasti lisää tsemppiä! Melkein juoksin Jarkon kiinni, ja jatkettiin matkaa yhdessä. Jarkko piti hyvää vauhtia tunturin päällisen kivikoissa ja painelin perässä tiiviisti jalkoihin tuijottaen. Ekalla kerralla 2014 kaaduin tällä kivikkoisella osuudella, joten katsoin parhaaksi keskittyä sataprosenttisesti väsyneisiin jalkoihini, jotta välttäisin turhat kaatumiset. Taktiikka toimi ja kilometrit hupeni melkein huomaamatta.

Seuraavassa huollossa Karhunjuomalammella otin taas banaania, mutta en viitsinyt enää ruveta täyttämään juomarakkoa, vaikka tiesin juoman olevan aika vähissä. Maaliin oli enää noin 4 km, ensin hiekkatietä, sitten jyrkkä nousu tunturiin ja lopuksi jyrkkä lasku laskettelurinnettä maaliin. Juoma loppuikin juuri ennen nousua, mutta se ei enää haitannut. Niin vähän enää jäljellä! Käveltiin nousu rauhassa ja muutama juoksija meni ohi. Säästeltiin voimia vikaan laskuun ja siinä sitten ohitettiinkin ne ylämäkeen juosseet. :) Hurja loppukiri ja MAALISSA!

Tässä linkki NUTS Trail Runningin Facebook-sivun tolppakameravideoon, jossa meidän maaliintulo ikuistettuna. Tunne oli mahtava! Ihka ensimmäinen maraton ikinä purkissa! Tätä varten oli treenattu. Ja aika oli parempi kun uskalsin edes haaveilla! Parempi, kuin toukokuussa NUTS Karhunkierroksen 34 km matkalla. Täydellinen juoksusää, kuivat polut ja hieman vähäisemmät nousumetrit varmaan auttoivat, mutta ehkä se kuntokin on noussut kesän aikana. :) Uudet kengätkin olivat ihan täydelliset, vaikka toiseen kantapäähän tulikin pieni rakko. Vaikka matkalla pieniä vaikeuksia olikin, niin maalin saavuttaminen tuntui pelkältä voitolta ja kokemuksena tämä oli yksi hienoimpia polkujuoksuja. ♥

Kisan jälkeen meni pari päivää, ennen kuin pystyin kävelemään taas normaalisti. Oikean jalan akillesjänne ärtyi jostain syystä ja turposi, mutta sekin meni nopeasti onneksi ohi. Nyt muutama päivä kisan jälkeen mieli tekisi taas jo juoksemaan, mutta ajattelin tämän viikon ottaa aika rauhassa. Seuraaviin kisoihinkin on jo ilmottauduttu. Syyskuun puolivälissä menen juoksemaan Tampere Puolimaratonin ja lokakkuussa Pirkan Hölkän. Ensi kesälle olin jo miettinyt ekaa ultrakokeilua, mutta sitä pitää vielä miettiä, olenko henkisestikään ihan vielä valmis sellaiseen.