Tampere Puolimaraton 2019

Puolimaraton on jo pitkään ollut mulle ihan lemppari kisamatka, ja usein myös kauden päätavoite, jota varten oon treenannut. Aina silloin tällöin pitää päästä aina uudestaan puolikkaalle testaamaan kuntotasoa ja yrittää uutta ennätystä tai ainakin parantaa viime kerran tai viime vuoden aikaa. Tänä vuonna päätavoite oli polkujuoksumaraton, ja sen läpäisy. Kuitenkin tänäkin vuonna ajattelin jo aikaisin keväällä, että syksyllä sitten, kun maraton on juostu, löytyy varmasti joku kiva puolimaraton, jossa voisi käydä testaamassa vauhtia. Ilmottauduin sitten kesällä Tampere Puolimaratonille ja reilu viikko sitten juoksin siellä ekaa kertaa.

Valmistautuminen ei kuitenkaan sujunut ihan niin kuin olisin halunnut. Ensinnäkin maratonin ja tämän puolikkaan välissä oli vain viisi viikkoa väliä. Ensimmäiset pari viikkoa meni ihan vaan palautumiseen. Sitten, juuri kun olin pääsemässä taas juoksun makuun, kompuroin lenkillä ja sain kipsin käteeni. Ensimmäiseen viikkoon en uskaltanut tehdä mitään rasittavaa, kun kaikki tärähdykset ja äkkiliikkeet tuntuivat murtumakohdassa. Muutenkin hikiliikunta oli kielletty, joten kävin ennen kisaa kipsin kanssa vain parilla varovaisen lyhyellä lenkillä. Jos osallistumisen siirtäminen ensi vuoteen olisi ollut mahdollista, olisin sen tehnyt, mutta niin ei ollut ja lääkäriltäkin sain luvan juoksuun, joten oli sitten lähdettävä kokeilemaan.

Odotukset ei siis olleet lopulta kovinkaan korkealla matkaan lähdettäessä. Alunperin olin ajatellut tavoitteeksi viime vuoden ajan eli 1:56:32 parantamista. En kuitenkaan uskonut kykeneväni siihen. Salaa kuitenkin haaveilin kahden tunnin haamurajan alittamisesta, sillä en ole koskaan aiemmin sitä onnistunut ylittämään katupuolikkaalla.

Olin jo pitkään suunnitellut ostavani uudet lenkkarit, ja perjantaina numerolappua hakiessa sellaiset ostinkin hyvällä alennuksella. New Balance Fuel Cell Propellit! Toimivat hyvin tässä kisassa ja toivottavasti meille tulee jatkossakin antoisia yhteisiä kilometrejä.

Säätiedotus lupasi vesisadetta koko päiväksi. Kipsi ei saa kastua, joten vaatetukseksi valikoitui vedenpitävä juoksutakki (joka ei hengitä tippaakaan). Vettä satoi, mutta oli kuitenkin melko lämmin, noin +12 °C. Jo lähtöön kävellessä tuntui, että tulen läkähtymään totaalisesti. Mietin, että olisi kuitenkin pitänyt virittää kipsin päälle joku muovipussisysteemi ja pukeutua vähän hengittävämpiin tamineisiin. Se oli kuitenkin siinä vaiheessa liian myöhäistä. 

Lähtö oli vähän epäselvä ja ajauduttiin Jarkon kanssa aika kauas lähtöportista. Siinä tirkisteltiin ihmisten yli ja kahden tunnin tavoitteeseen tähtäävä jänis näkyi kaukana edessä. Kuulutus ei kuulunut lähtöön ollenkaan, eikä ehditty siinä tungoksessa enää vaihtaa paikkaa, joten lähdettiin aika perältä. Eka kilometri meni sitten aika epätasaista tahtia tungoksessa ohituspaikkoja etsien. Siitä selvittyä juoksu tuntui kuitenkin sujuvan ja kilometrit vilahtelevan ohi. Juoksin rennosti, mutta kilometriajat olivat aika hyviä, noin 5:40 min/ km. Ehdin jo innostua, kyllä se kahden tunnin alitus varmaan onnistuisi!

Juomapisteitä oli tiheästi, mikä oli hyvä. Join kaikilla juomapisteillä urheilujuomaa ja 8,5 km kohdalla söin geelin. Vesisadekin loppui. Takki hiosti, mutta en alkanut riisumaan sitä. Matkan puolivälissä Ratinan Stadionilla oli ainoa juomapiste, missä en juonut, koska siinä kohtaa tuntui vähän hölskyntää mahassa. Jarkko oli lähtenyt vähän kovempaa, mutta juoksi vielä stadionilla vaan noin 150 m edellä. Aikaa kului puoliväliin 59:30. Energiaa tuntui vielä olevan ja ajattelin, että nyt kun vielä teen tyylikkään negative splitin, niin aika menee henosti alle 2 h!

Seuraavat pari kilometriä meni vielä mukavasti, kunnes huomasin selvää jäykistymistä jaloissa. Vauhti alkoi vähän hiipua, mutta mieli pysyi kuitenkin hyvänä ja ajattelin, että ei se nyt mikään maailmanloppu olisi, jos aika painuisikin vähän päälle kahden tunnin. Sitten yhtäkkiä kipsikäden vastakkainen lonkankoukistaja alkoi puutua ihan tuntuvasti. Jokainen askel alkoi tuntua kivuliaalta. Välillä oli pakko laittaa kävelyksi ja pysähtyä hieman venyttämään lonkankoukistajaa, jos kipu vaikka menisi ohi. Ei se mennyt. Olin ihmeissäni, koska koskaan ennen mulla ei ole ollut mitään ongelmia lonkankoukistajissa. Porukkaa juoksi ohi jatkuvasti ja mieli meni ihan mustaksi. Vielä oli yli 6 km maaliin. Jatkoin vuorotellen jotain juoksun tapaista ja vuorotellen kävellen. Kaksi ihanaa järjestäjänaista tarjosi mulle suolakiteitä ja magnesiumia, jotka otin toiveikkaana vastaan. Parin minuutin ajan ne tuntuivat hieman helpottavankin, mutta sitten taas sattui.

Vaikka en ollut lähtenytkään kisaan suurin odotuksin, otti silti koville todeta kesken kisan, että tästä tulee huonoin aika ikinä. Tunsin epäonnistuneeni totaalisesti. Meinasin monta kertaa pillahtaa itkuun. Pieni piristys oli nähdä Jarkko juoksemassa maaliin, kun itselläni oli vielä reilu kilometri matkaa jäljellä. Hyvä Jarkko! Jatkoin sinnittelyä loppuun asti, koska olin nähnyt jo mitalin, joka oli mielestäni hieno, ja halusin saada ainakin sen. Maaliviivan ylitin ajassa 2:11:01. Vartin huonompi aika kuin viime vuonna ja yli kymmenen minuuttia huonompi kuin ikinä. :(

Nyt jo reilun viikon ajan juoksuani sulatelleena voin sanoa, että olo on vieläkin tietyllä tapaa hieman pettynyt, mutta toisaalta olen hyväksynyt epäonnistumiseni. Vaikka juoksu ei toiminut, niin varmasti opin siitä paljon. Aina ei voi onnistua, vaikka juoksukilometrejä onkin tullut tälle vuodelle sen verran paljon, että olisin luullut pystyväni parempaan. Olen kuitenkin lohduttanut itseäni ajatuksella, että olisihan se ehkä toisaalta vähän hassua, jos juoksisin ennätyksiä myös silloin, kun:

1. en ole varsinaisesti tähdännyt treenejäni tälle puolimaratonille, vaan polkumaratonille, jonka juoksin 5 viikkoa sitten, 
2. en ole päässyt valmistautumaan kisaan oikeastaan yhtään ja 
3. kaiken kukkuraksi juoksun rentous kärsii kipsissä olevaa kättä jännittäessä, joka vaikuttaa juoksuasentoon ja saa aikaan vääränlaista kuormitusta lonkankoukistajiin (tai ainakin luulisin, että puutuminen johtui ainakin osittain tästä). 

Eli turha tästä on varmaan masentua tämän enempää. Uusia kisoja tulee kyllä. Sitä paitsi, kyllähän tämmöinen kasvattaa luonnetta ihan eri tavalla kuin jatkuva onnistuminen. Olen oikeastaan vaan kerran aikaisemmin totaalisesti epäonnistunut juoksukisassa, nimittäin vuonna 2013, kun juoksin ensimmäisen kerran Pirkan Hölkässä. Silloin kunto loppui kesken kaiken, ja jouduin hirveissä kivuissa sinnittelemään maaliin vielä yli 10 km. Siitä harmistuneena sain valtavan motivaation treenata koko seuraavan vuoden, ja vuoden päästä samassa tapahtumassa paransinkin aikaa yli tunnilla. :) Ehkäpä tästäkin siis irtoaa vaan uutta puhtia tuleviin treeneihin. Ja parin viikon päästä olen menossa kolmatta kertaa Pirkan Hölkkään. Saapa nähdä millainen suoritus sieltä sitten tällä kertaa irtoaa!