Eerikkilä Trail Run 28 km

Moi taas! Viime viikonlopun polkujuoksurutistuksesta on kutakuinkin toivuttu! Lauantaina 10.10. juostiin Eerikkilä Trail Runissa 28 km. Jos loppukesän Inov-8 Trail Cupin paria osakisaa ei lasketa, niin tämä oli mulle koko vuoden toinen kisa, ja samalla myös viimeinen. Ja olihan tämä ainoa pidempi kisasuoritus tänä vuonna, mistä johtuen meinasinkin tehdä pari amatöörivirhettä, joista kohta lisää.

Ilmottauduttiin kisaan muutamaa viikkoa ennen tapahtumaa, kun Pirkan Hölkkäkin peruttiin, eikä ollut muutakaan pitkää kisaa tiedossa. Hinkua kuitenkin jo vähän rupesi olemaan pitkän tauon jälkeen. Viime vuonna olin juoksemassa Eerikkilässä 11 km, josta jäi todella hyvä maku, ja silloin jo ajattelin, että olisi kiva tulla uudestaankin ja ehkä pidemmällekin matkalle. 

Lauantai koitti ja herätyskello soi klo 6.20. Syötiin tuhti aamupala ja kerättiin perjantai-iltana pakatut kimpsut ja kampsut matkaan ja lähdettiin ajelemaan kohti Tammelaa. Eerikkilä Sport & Outdoor Resortille saavuttiin noin klo 8.30. Mukavasti ehdittiin noutaa kisanumerot ja valmistautua klo 9.15 lähtöön. Oli kiva huomata, kuinka suurin osa käytti ohjeistuksen mukaan maskeja ja noudatti turvavälejä lähtöalueella ja lähdössä.

Valmiina lähtöön.

Lähtömerkin jälkeen juostiin parisataa metriä maskit naamalla, ja heitettiin ne sitten merkittyyn maskiroskikseen. Tämän jälkeen oli vielä jonkin aikaa polulla aika tiivis tunnelma, mutta siinä parin kilometrin jälkeen alkoi porukka väljentyä. Juostiin Jarkon kanssa alku peräkänaa, mutta pitkospuiden alkaessa jäin vähän jälkeen, kun en uskaltanut juosta märällä ja liukkaan tuntuisella puulla kovempaa. Muutenkin juomareppu tuntui pitkästä aikaa selässä aika painavalta ja huomasin, että en ollut laittanut teippauksia kantapäihin estämään rakkoja (1. amatöörivirhe), vaikka yleensä teen niin aina pitkissä polkukisoissa. Vähän aikaa kenkä tuntui vähän hiertävän, mutta onneksi tunne meni ohi jossain kohtaa ja varsinaisilta rakoilta vältyin.

Ekat pari kilometriä juostiin ryhmässä. Kuva: Christoffer Enckelman, cenckelman.kuvat.fi 

Alun tahti oli aika kovaa, mutta yritin sinnitellä Jarkon kintereillä noin 7 kilometriin saakka. Sitten kuitenkin luovutin, kun takaa tuli pari juoksijaa vähän kovempaa, joiden peesiin Jarkko lähti. Jatkoin matkaa siis yksin. Samalla 28 km reitti oli erkaantunut viime vuonna tutuksi tulleelta 11 km reitiltä. 

Noin 11 km jälkeen polku muuttui pääosin nopeakulkuisesta polusta ja hiekkatiestä aika kivikkoiseksi ja juurakkoiseksi pikkupoluksi, jolloin vauhti hidastui merkittävästi. Huomasin yhdessä risteyksessä, että kaksi miestä juoksi ulos merkityltä reitiltä. Yritin huutaa heidän perään, mutta eivät he kuulleet. Toivottavasti hoksasivat kuitenkin pian, että merkkejä ei enää näkynyt. Omasta mielestäni reitti oli erinomaisen hyvin merkitty, enkä missään kohtaa epäröinyt minne pitäisi mennä. Niillä main myös yksi pariskunta juoksi takaa kovempaa (olivatkohan hekin harhailleet jossain) ja yritin hetken aikaa roikkua heidän vauhdissa. Totesin kuitenkin pian, että parempi mennä ihan omaa vauhtia, sillä polku oli siinä kohtaa aika vuoristoratamaista liukasta kivikkoa.

Eka huoltopiste oli noin 15 km kohdalla. Jarkko oli pysähtynyt sinne täyttämään vesipulloja. Itse nappasin yhden banaaninpalan ja jatkettiin sitten yhdessä eteenpäin. Polku jatkui haastavana, mutta matkanteko tuntui mukavalta. Hetken aikaa mahassa kiersi (ehkä se banaani), mutta onneksi se meni äkkiä ohi. Siihen saakka olin ottanut geeliä 40 min välein, mutta tässä kohtaa en sitten ottanutkaan (2. amatöörivirhe).

Tässäkin ollaan vielä matkan alkupäässä. Kuva: Christoffer Enckelman, cenckelman.kuvat.fi 

Noin 19 km kohdalla huomasin, että jalat alkaa pikkuhiljaa väsyä. Ihan normaalia, ajattelin. Sitten noin 20 km kohdalla ihan yhtäkkiä koko jalat sanoi itsensä irti. Tai siis, kyllä niillä hitaasti pystyi taapertamaan, mutta ihan yhtäkkiä niitä särki ihan kauttaaltaan. Polku oli tässä vaiheessa vaihtunut tasaiseksi hiekkatieksi, jota olisi pystynyt painaa vaikka kuinka lujaa. Jarkko katosi näkyvistä ja moni muukin juoksi ohi. Itse matelin eteenpäin ja söin siinä pari geeliä ja pussillisen geelikarkkeja lisäenergian toivossa.

Toka huolto oli noin 22 km kohdalla. Siellä Jarkko taas odotteli ja kyseli fiiliksiä. Sanoin, että nyt loppui kunto kesken ja ei tartte odottaa, mutta Jarkko kuitenkin odotti ja jatkettiin yhdessä maaliin saakka. :) Nappasin tokastakin huollosta banaanin, koska edelleen toivoin, että lisäenergia auttaisi jaksamaan paremmin loppumatkan. Taas maha meinasi mennä sekaisin, mutta sekin meni onneksi nopeasti ohi. Aikamoista könyämistä se loppumatka kuitenkin oli.

Lopussa ei enää jalka noussut. Kuva: Christoffer Enckelman, cenckelman.kuvat.fi 

Lopulta kuitenkin maalikin alkoi häämöttää ja pakko sanoa, että ihan mahtavaa kannustusta oli reitillä! Muutenkin tänä vuonna oli alkumatkastakin enemmän suunnannäyttäjiä (myös siinä risteyksessä, jossa näin monen oikaisevan viime vuonna), ja kanssakilpailijatkin jaksoivat ihanasti kannustaa. :) Ja  Liesjärven kansallispuiston maisematkin oli tuttuun tapaan mahtavat! Huippua oli, ja oli myös huippufiilis päästä maaliin. Aika oli 3:43:39 ja sijoitus naisissa 24/29. Tavoite täyttyi, eli matkasta nauttiminen ja itsensä haastaminen.

Parannettavaa ensi kertaa ajatellen voisi olla ainakin energiansaannin miettiminen paremmin etukäteen. Ehkä tuo 1 geeli 40 min välein on vähän liian vähän, varsinkin jos sen sitten jossain välissä unohtaa kokonaan. Myöskin rakot kantapäissä olisi aika huono juttu, mutta onneksi niiltä nyt kuitenkin vältyin! Treenailu on ollut aika katkonaista, joten varsinaista aikatavoitetta ei edes ollut. Muutenkin tällä hetkellä tuntuu, että treenailulta puuttuu vähän pohja, enkä edes jaksa ajatella tai tavoitella mitään ennätyksiä tai muuta. Kunhan tässä lenkkeilen ja nautiskelen, mikä onkin kai se pääasia! Katsotaan, millaisia fiiliksiä loppusyksyllä ja talvella irtoaa. En aio ottaa stressiä. :) Kuulumisiin taas!